Vähän verhoista ja kiitollisuudesta

Meillä on olohuoneessa kuusi rullaverhoa. Sellaiset rullaverhot, jotka ovat täällä olleet jo ennen minua. Kätevä kapistus kaikinpuolin. Joko se avatessa syöksähtää salamana ylös ja kiertyy itsensä ympäri tai sitten ei nouse ylös ei niin millään. Ihan olen onnistunut kahdesta narunkin repäisemään irti.

Meidän talon muutkin verhot on lyöttäytyneet mua vastaan näin joulun alla. Eräänä aamuna tyttöjen huoneen verhotanko hyppäsi Naimin sänkyyn ja verho itsessään E:n sänkyyn ja minä viattomana jäin ihmettelemään mitä tässä nyt oikein kävi.

  
 
Radiosta tuli Jenni Vartiaisen ”tule meille jouluksi”. Pikku Naimi on ollut niin huolissaan tytöstä, joka oli yksin jouluna. ”Äiti, miksi se tyttö joutui olemaan yksin jouluna? Äiti miksi se oli yksin?”

Viileän Venlankin kohtalon on huolettanut. ”Miksi äiti Venlalla ei ollut sydänystävää?”

Pieni kullannuppu. Jos kaikki ajattelisi niin kuin Naimi, kenenkään ei tarvitsisi olla yksin tai ilman ystävää. Maailma olisi aika paljon valoisampi paikka. 

  
Meillä on joulukalenteri. Laatikoita, jotka pitävät sisällään viestin, yleensä jonkun pienen herkun/jutun ja sitten vähän ”isompia” yhteisiä joulunaluspuuhailuita.

Viime perjantain meillä oli leffailta. Jokainen oli saanut valita mieleistänsä herkkua ja minä olin hommannut meille kätyrit-elokuvan. Meillä oli oikein mukava leffahetki, 

mutta Oi miksi hauskoja juttuja seuraa aina niin ”ihana” vastareaktio?!

Samainen pikku Naimi juoksi sohvaa päin (verta molemmista sieraimista sekä suusta) ja tippui Vein parven portaista. Rauhoittui viimein kun sai päälleen frozen paidan, josta E otti herneet nenään. Oikein kunnon palot ottikin. Puhumattakaan Rillistä, jonka kanssa otettiin taas pitkästä aikaa yhteen oikein raivokkaasti ja Leevistä, joka säihkädyksen jälkeen ei lakannut itkemästä ja jalassa roikkumasta. Sitten on pimeä ja märkää ja pms. Se kaikista kiukkuisin päivä.

Kuvittele tähän semmoinen idyllinen kuva jossa kaikki hymyilee. (Ja sitten ajattele että jokaisen idyllisen kuvan taaksekin kätkeytyy, se ei niin makea, todellisuus).

Ja koska on pms, niin kiukkupäivää seuraa tietenkin masennuspäivä. Seisoin lähikalliolla, josta näkee kaupungin yli. Kirkontornit harmaan pilven sisässä. Kyllä sitä sentään aika pieni ihminen on kaikkine ongelmineen. Ja vielä pienine ongelmineen. 

Kaikki on niin hyvin. On rauhaa ja rakkautta, ruokaa, lämpöä ja vaatteita, terveyttä. Sitten on maailma pullollaan niitä, jotka ei pysty edes kuvittelemaan sellaista yltäkylläisyyttä minkä keskellä sitä itse nurisee ja marisee. Onneksi joulu on tulossa niin voi ajatella vähän vähemmän itseään ja enemmän muita, ja saada asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

(Voi sitä tietty niin muutenkin tehdä. Ei tarvitse odottaa joulua.)

(Ja onneks pms ei kestä koko kuukautta.)

(Vaikka ei kyllä haittaisi vaikkei koko pms-oireita olisi)

(Ajatteleppa sitä seesteistä tyyneyttä).

Psst. Jos käsillä tekeminen kiinnostaa niin tästä joulukalenteria. 

  
(Tänään olin päässyt itse vierailevaksi tähdeksi)

Mainokset

To do

Se olis niin kun kyselykausi. 

”Miks se Elsa juoksi sen veden päällä? Miks se heitti sen kruunun tällee? Miks se riisu sen hanskan? Miks se otti sen viitan pois tällee? Miks se viitta lensi? Miks se juoksi portaita ylös? Miks se teki tällee? Miks se teki sen linnan? Miks Elsa huus tällee pysykää loitolla? Miks se Elsa joutuu sinne vankilaan? Miks se Elsa pelkäs? Miks sillä oli semmosia jäävoimia? Miks se teki sen hiuksilla tällee? Miks sille tuli semmonen mekko? Miks se Elsa käytti korkokenkiä?” Jne.

Voihan frozen. 

Jos menee talvella nakupellenä ulos niin on frozen. Veitä lainatakseni.

Äitinä eteen tulee tilanteita joihin en ikinä kuvitellut joutuvani. Kuten kuuntelemaan Antti Tuiskua reapitilla. Voihan sata salamaa. 

(Ei mitenkään pahalla Antti Tuisku)

Kysyin lapsilta isänpäivän kunniaksi että, ”mitä isä aina sanoo sulle?”

”Mee siivoomaan huone.” Tähän ollaan tultu.

 Elämäni viestit lapsilleni. 

Mene siivoamaan! Pädi pois! Ei saa tapella! Istu kunnolla! Ootko tehnyt läksyt? Nyt on aika mennä nukkumaan! Tuu korjaamaan sun jäljet! Jne.

Ensi viikon to do:
Kehu, kannusta, kiitä, auta, pyydä kauniisti, ymmärrä, älä oleta, rakasta, paijaa, pidä sylissä, huomioi, pidä laitteet sivussa, lue, puuhaile. 

Ja Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä enjoy the moment!

  

My journey Back to life 

Skräppäsin. Edellisen kerran skräppäsin elokuussa 2014. 

(On ihmeellistä mitä kaikkea sitä kestää kun on pakko)

  

Muutama kuukausi sitten en saanut mitään luettua loppuun. Tässä taannoin vietin mukavan illan keskustellen kirjasta, jonka olin juuri lukenut. Vallan kannesta kanteen.

Ostin kurpitsan ja Kaiversin sen. 

  

Kävin eilen kampaajalla. Edellisestä kerrasta olikin jo kaksi vuotta.

(Ei kuvaa)

My journey Back to life.

Ihan(a) kamala perhe 😍

Ihana uhma. sua olikin jo ikävä (Eli ei). Tänään on itketty mm. seuraavaa: kun makaronilaatikon loppu lämmitettiin pannulla eikä mikrossa, että joen piirtäminen ei onnistunut täydellisesti, että eräs ei omista balleriinoja vaan pelkät mustat balleriinojen näköiset kengät, eikä niillä voi tanssia.

 Nyt joitakin mainitakseni. 

historiallinen päivä. Rasti seinään. Leevi ryömii! Ei tätä vielä olla odoteltukaan. Toivottavasti allekirjoittaneen hauikset saavat nyt vähän levätä ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen kuukauteen. Parempi myöhään kuin ei.

Haravoidessa koin ”leimahduksen”. 

Ihanat, kauniit, värikkäät lehdet. 

  
Voitin kilpailun. Minä jonka en ikinä voita mitään. Palkinnoksi sain perhekuvauksen. ”Ehdota teemakuvausta ja voita se itsellesi”. 

Hanna oli riittävän hullu syttyäkseen mun ”roolit vaihtoon” ideasta.

Sarjassamme vähän erilaiset perhekuvat. Hauskaa oli sitä en kiellä.

(Mahtaakohan kukaan koskaan innostua moisesta…)

  
  

”äiti Ragee”


Olin tänään taas niin väsynyt olemaan täyspäiväinen siivooja/palvelija. Uskomatonta miten paljon sotkua saa aikaiseksi viisi eläväistä lasta. Nyt on onneksi tilaa, mutta on kyllä sotkuakin. Etupihalla, puistossa, autotallissa, ulko-oven edessä, trampalla, takapihalla, Keittiössä, kodinhoitohuoneessa, olohuoneessa, vessassa, lastenhuoneissa. Aivan liikaa tavaraa.

Rakastan meidän pientä Leeviä ja sen ihanaa hymyä, mutta rasitun kun se itkee, parkuu ja huutaa kaikkialla muualla kuin sylissä. Hieman tuo haastetta arkiaskareisiin tuo ihana yhdeksän kilon puntti käsivarrella.

Huudoksi meni muullakin kaikki ahdistus sotkusta ja ”kuuroista korvista”.
”Äiti Rakee.” No kyl. Vähemmästäkin.

Ai miltäkö tuntuu se ettei kukaan kuuntele tai välitä? No  mietipä itse.

Tai että kodinhoitohuone on kuin kaatopaikka, eikä itse ole sotkenut siellä yhtään, vaan viime viikolla sen siivonnut täysin siistiksi.

Olen tyhmä ja idiootti.

Sanoin että no niin olenkin, enkä osaa tehdä muuta kuIn raivota.

Mitäpä lapset siihen sanoivat. Anteeksi ja että: ”muistatko mitä me puhuttiin siitä haukkumisesta? Sä sanoit ettei itseään saa haukkua.” Sain halauksenkin.

”Sä oot hyvä siivoamisessa ja miettimisessä.”

Sain toisenkin halauksen. Siltä joka heräsi toissa yönä itkien, koska oli nähnyt painajaista. Painajaisessa minä olin muuttunut karkiksi ja kuollut.

Tapahtuipa tässä elämässä mitä tahansa, niin yksi asia on varma. En aio muuttua karkiksi.

Olin oikeastaan vähän liikuttunut. Mulla on todella hyvät ja kiltit lapset. Ne taitaa ihan tosissaan rakastaa mua. Ja ehkä huomenna kuuntelevat ohjeita tarkemmin. Ja ehkä jonain päivänä oppivat korjaamaan omat jälkensäkin.

Olen toiveikas.