Vähän verhoista ja kiitollisuudesta

Meillä on olohuoneessa kuusi rullaverhoa. Sellaiset rullaverhot, jotka ovat täällä olleet jo ennen minua. Kätevä kapistus kaikinpuolin. Joko se avatessa syöksähtää salamana ylös ja kiertyy itsensä ympäri tai sitten ei nouse ylös ei niin millään. Ihan olen onnistunut kahdesta narunkin repäisemään irti.

Meidän talon muutkin verhot on lyöttäytyneet mua vastaan näin joulun alla. Eräänä aamuna tyttöjen huoneen verhotanko hyppäsi Naimin sänkyyn ja verho itsessään E:n sänkyyn ja minä viattomana jäin ihmettelemään mitä tässä nyt oikein kävi.

  
 
Radiosta tuli Jenni Vartiaisen ”tule meille jouluksi”. Pikku Naimi on ollut niin huolissaan tytöstä, joka oli yksin jouluna. ”Äiti, miksi se tyttö joutui olemaan yksin jouluna? Äiti miksi se oli yksin?”

Viileän Venlankin kohtalon on huolettanut. ”Miksi äiti Venlalla ei ollut sydänystävää?”

Pieni kullannuppu. Jos kaikki ajattelisi niin kuin Naimi, kenenkään ei tarvitsisi olla yksin tai ilman ystävää. Maailma olisi aika paljon valoisampi paikka. 

  
Meillä on joulukalenteri. Laatikoita, jotka pitävät sisällään viestin, yleensä jonkun pienen herkun/jutun ja sitten vähän ”isompia” yhteisiä joulunaluspuuhailuita.

Viime perjantain meillä oli leffailta. Jokainen oli saanut valita mieleistänsä herkkua ja minä olin hommannut meille kätyrit-elokuvan. Meillä oli oikein mukava leffahetki, 

mutta Oi miksi hauskoja juttuja seuraa aina niin ”ihana” vastareaktio?!

Samainen pikku Naimi juoksi sohvaa päin (verta molemmista sieraimista sekä suusta) ja tippui Vein parven portaista. Rauhoittui viimein kun sai päälleen frozen paidan, josta E otti herneet nenään. Oikein kunnon palot ottikin. Puhumattakaan Rillistä, jonka kanssa otettiin taas pitkästä aikaa yhteen oikein raivokkaasti ja Leevistä, joka säihkädyksen jälkeen ei lakannut itkemästä ja jalassa roikkumasta. Sitten on pimeä ja märkää ja pms. Se kaikista kiukkuisin päivä.

Kuvittele tähän semmoinen idyllinen kuva jossa kaikki hymyilee. (Ja sitten ajattele että jokaisen idyllisen kuvan taaksekin kätkeytyy, se ei niin makea, todellisuus).

Ja koska on pms, niin kiukkupäivää seuraa tietenkin masennuspäivä. Seisoin lähikalliolla, josta näkee kaupungin yli. Kirkontornit harmaan pilven sisässä. Kyllä sitä sentään aika pieni ihminen on kaikkine ongelmineen. Ja vielä pienine ongelmineen. 

Kaikki on niin hyvin. On rauhaa ja rakkautta, ruokaa, lämpöä ja vaatteita, terveyttä. Sitten on maailma pullollaan niitä, jotka ei pysty edes kuvittelemaan sellaista yltäkylläisyyttä minkä keskellä sitä itse nurisee ja marisee. Onneksi joulu on tulossa niin voi ajatella vähän vähemmän itseään ja enemmän muita, ja saada asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

(Voi sitä tietty niin muutenkin tehdä. Ei tarvitse odottaa joulua.)

(Ja onneks pms ei kestä koko kuukautta.)

(Vaikka ei kyllä haittaisi vaikkei koko pms-oireita olisi)

(Ajatteleppa sitä seesteistä tyyneyttä).

Psst. Jos käsillä tekeminen kiinnostaa niin tästä joulukalenteria. 

  
(Tänään olin päässyt itse vierailevaksi tähdeksi)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s